Kutsumuskartalta uusi ammatti?

Ohoo! Ensin ajattelin, että on typerää kirjoittaa kaksi blogitekstiä peräjälkeen, mutta sitten ajattelin, että mitäs sitten!

Toinen tänään (ja ehkä vähän aiemminkin) pohdituttanut ajatus liittyy myös töihin ja elämänhallintaan, mutta enemmänkin parhaiden puolieni etsimisen ja niiden hyödyntämisen kautta. Ei siis sen mukaan, mikä -nomi tutkintotodistuksessani lukee ja mihin työhön minut sen perusteella pitäisi kelpuuttaa.

Olen jo vuoden ajan vieraillut enemmän tai vähemmän säännöllisesti filosofian tutkija Lauri Järvilehdon Upeaa työtä!-sivustolla. Tänään tein ensimmäisen kerran luonteenvahvuustestin, jonka mukaan osaan arvostaa kauneutta ja taitoa, olen harkitsevainen ja kiitollinen, enkä pidä saavuttamiani asioita itsestäänselvyytenä. Olen rehellinen ja toimin hyvin osana ryhmää. No hyvä, tunnistan itseni kyllä tuloksista.

Ensimmäisen kutsumuskarttani tein joskus vuosi sitten, joten ehkä on ihan hyvä aika tehdä uusi. Numerot sanojen edessä kertovat minkä verran asiaa harrastan. Ykkösiä en harrasta juuri ollenkaan, kakkosia jonkin verran, mutta mielelläni enemmän jos olisi rahaa ja aikaa, ja kolmosia teen jo niin paljon kuin haluan.

Uusi kutsumuskarttani näyttää siis tältä:

2 kirjoittaminen, 1 auttaminen, 1 kuuntelu, 1 askarteleminen, 2 meditointi, 2 jooga, 2 jumppa, 3 pohdiskelu, 1 maailmanparannus, 3 kahvinjuonti, 2 leipominen, 2 ruoanlaitto, 1 opettaminen, 2 ihastelu, 1 taiteen kokeminen, 1 lehtien lukeminen inspiraation toivossa, 1 perehtyminen, 1 opetteleminen, 1 järjestely, 1 ideointi, 1 suunnittelu.

Tämän jälkeen otin avuksi Järvilehdon ”apulistan”, josta poimin kartalleni nämä:

1 huolenpito, 1 luonnossa liikkuminen, 1 autoilu, 1 koiran kanssa puuhailu, 1 lasten kanssa leikkiminen, 1 teatteri, 1 elokuva, 1 matkustaminen, 1 eväidenteko. Okei, no tuota viimeistä ei ollut Laurin listassa, mutta se tuli jostain tuon luonnossa liikkumisen ja matkailun takaa, kun tajusin, etten ole käynyt eväsretkellä vuosiin.

Ainoat kolmosethan ovat pohdiskelun ja kahvinjuonnin edessä, joten aika moneen juttuun voisin kyllä laittaa enemmän aikaa. Ja niin, minkään juominen tai syöminenhän ei listalla pitäisi olla, mutta kahvi nyt kuuluu olennaisesti tuohon pohdiskeluun, joten annan sen olla. Kutsumuskartan ideahan on siis pyrkiä hahmottamaan elämästään ne osa-alueet, joiden parissa haluaisi viettää enemmän aikaa joko harrastuksen tai työn muodossa. Itse huomaan toivovani koko ajan, että löytäisin sen avulla työn, joka olisi pääasiassa palkitsevaa ja joka antaisi enemmän energiaa kuin ottaa.

Kakkosten purkamisen voin aloittaa vaikka liikunnasta. Joogaa ja jumppaa harrastan nyt aktiivisesti, koska käyn joogakurssia ja olen ostanut 20 kerran kortin jumppaan. Näistä tuskin hankin itselleni ihan heti ammattia, mutta harrastuksena ne säilyvät ehdottomasti. Jos kroppa ja vuorokauteen mahtuvat tunnit antaisivat myöten, harrastaisin molempia enemmän.

Meditointi on ilmaista, joten sillekään ei varsinaisesti ole estettä. Paitsi se, että en uskalla pysähtyä hetkeksikään, koska sitten tuntuu etten tee mitään. Toisaalta se ei varmaan kaada olematonta päivärytmiäni, jos nipistän aamujen netissä roikkumisesta vaikka 10 minuuttia meditointiin. Teen kylläkin aamuisin jo puolentunnin aurinkotervehdykset, joten voisin sijoittaa  kymppiminsan meditoinnin lounasaikaan, jonka jälkeen olisi helppo jatkaa kohti iltapäivää. Ehkä kokeilen sitä.

Kakkosen sai myös kirjoittaminen. Sehän onnistuu ilman rahaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta kirjoittamiseen vaadittu tietynlainen inspiraatio tai ajatusten kohdentaminen on hankala juttu, jos mielessä pyörii jatkuvasti stressi siitä, ettei ole töitä ja sen myötä rahaa. Tosin sehän ratkeaa tällä: kirjoitan työttömyydestä, jolloin stressin voi purkaa sanoiksi, tuntuu että saan jotain aikaan ja kehitän itseäni. Kirjoittamisesta olisi kyllä ihana saada palkkaa.

Kirjoittamiseen liittyy myös ykkösen saaneet perehtyminen, inspiroituminen, opetteleminen, järjestely ja suunnittelu. Ehkä aikakauslehtityötä? Voisin alkaa etsiä mahdollisuuksia kouluttautua ja pyrkiä vaikka harjoittelijaksi toimituksiin.

Kakkosia sateli myös kyökkiin: leipomista, ruoanlaittoa ja askartelua harrastaisin mielelläni enemmän, jos olisi rahaa panostaa kunnon raaka-aineisiin. Ja leipominen näin kuntokuurin aikana on vähän niin ja näin, kun jonkun pitäisi ne tuotokset syödäkin. Askartelukin olisi kivaa jos olisi joku mihin askarrella – ja jos malttaisin kaikelta työttömyysstressiltä.

Ykkösissä, eli niissä mitä en jostain syystä harrasta juurikaan tai lainkaan, löytyy auttaminen, kuuntelu, opettaminen, opettelu, perehtyminen, maailmanparannus, järjestely, suunnittelu, ideointi, taiteen kokeminen, ihastelu ja lehtien lukeminen inspiraation toivossa. Tällä viimeisellä tarkoitan inspiroitumista vaikka kauniista kuvista, mielenkiintoisista henkilöistä ja elämäntarinoista. Auttamisenhaluun toisi helpotusta vapaaehtoistyöt, mutta kuten jo moneen kertaan olen todennut, palkallinen työ helpottaisi vielä enemmän. Mutta olenko ainut jolla tulee näistä asioista mieleen taideterapeutti?

Laurin listalta poimimani ykköset näyttävät varmaan muillekin aika perustoiveilta kolmekymppisen naisen suusta: huolenpitoa ja yhdessä harrastamista. No, koira on tulossa kesällä, joten silloin koira ja ulkonaliikkuminen nousevat vähintään kakkoseksi. Elokuva ja teatteri menevät kohdallani tuohon taiteenkokemiseen, joka helpottuu kun on taas rahaa, jota voi näihin kokemuksiin sijoittaa. Jännä sinänsä, etten kirjoittaessani ajatellut niinkään elokuvan tai teatterin tekemistä, kuten uravalinnastani olisi voinut vaikka päätellä.

Ongelmani onkin varmaan siinä, että haluaisin tehdä niin monia asioita, etten osaa tarttua mihinkään. Ja ehkä myös siinä, että nykyinen työni ei ole lähelläkään karttaani! Ehkä koenkin siksi koko alan niin ahdistavana? En osannut suuntautua oikealle linjalle, eli kirjoittamaan, vaan olen väkisin yrittänyt pitäytyä leikkauksessa ja ohjaamisessa?

Tässä kuitenkin muutamia ammatteja, mitä kutsumuskartan ja luonnetestin perusteella tuli äkkiseltään mieleen: opettaja, toimittaja, käsikirjoittaja, dramaturgi, terapeutti, sairaanhoitaja, lastentarhaopettaja, taidekriitikko, joogaopettaja (ehkä sitten joskus), mikä tahansa assistentti (viitaten järjestelyyn ja auttamishaluun), siivooja, tutkija, matkanjärjestäjä, järjestötyö (vaikka Martat tai Luontoliitto), kahvilatyöntekijä (eväidenteko, heh).

Mainokset

Medianomin elämänhallinnasta

Lauantai. Lepopäivä liikunnasta. Olen pelännyt tätä jo pari yötä. Viime yönä nukuin ennen näkemättömän huonosti – lauantaina ei saisi mennä jumppaan eikä lenkille. Elämänhallintayritykseni alkaa ilmeisesti riistäytyä käsistä, kun laiskottelu ei maistu.

Elämänhallinnan vaikeus on siinä, että se pitäisi ulottaa kaikille elämän osa-alueille. Freelancerina elää jatkuvassa epävarmuudessa ennenkuin on lunastanut paikkansa ammattilaisten joukossa. Koskaan ei tiedä oliko tämä viimeisin oikeasti viimeinen projekti ja täytyykö ensi syksynä jo vaihtaa alaa.  Ajelehtiminen ei tee hyvää, jos on taipumusta ylenmääräiseen huolehtimiseen.

Tällä hetkellä ainut asia, joka tuo tunteen, että olen jotenkin kontrollissa elämästäni, on liikunta. Omaa ruokavaliota, kaloreita sekä liikunnan laatua ja määrää on helppo säädellä. Harrastus on vieläpä ihan yleisesti hyväksytty. Hyvä huumeiden korvike, pakokeino maailmasta, jota ei uskalla kohdata. Liikunnasta on helppo pitää kiinni, kun töitä ei ole ja päivät täyttyvät liikunnan ulkopuolella lähinnä stressaamisesta. Pitäisi kai löytää joku toinenkin harrastus?

Töiden suhteen ongelmani tuntuu olevan se, että oman alan duuneja en saa, koska ei ole riittävästi suhteita eikä kokemusta. Muiden alojen töitä en saa, koska minulla on vain medianomin koulutus, en puhu (tai edes ymmärrä) viittä kieltä, en ole ”myyntihenkinen” enkä suunnittele jääväni tälle ”muulle” alalle eläkepäiviin asti. Sitähän kaikkialla haetaan, vaikkei työnhakijaa aiotakaan pitää palkkalistoilla viittä vuotta pidempään. Sekin taitaisi olla jo melkoinen saavutus, kun tuoreita ja halpoja maistereita on jatkuvasti tyrkyllä joka ovella ja ikkunalaudalla. Erään haastattelun jälkeen tuntuu, että pystyn haistamaan sen fiiliksen, mikä 30 työvuoden jälkeen irtisanotulla Irmalla on työnhakumarkkinoilla. Onhan narikka kuitenkin sen verran haastava duuni, että siihen tarvitsee yliopistokoulutuksen.

Perustorstain prokrastinointi

Kaikki kai tunnistavat tarpeen pestä ikkunat, lähteä salille tai perehtyä Latvian muinaishistoriaan juuri silloin, kun pitäisi lukea tenttiin, imuroida tai lähettää työhakemuksia. Täten julistaudun välttelyn maailmanmestariksi. Tänään olisi pitänyt leikata musiikkivideota (sentään vain harrastusprojekti), hakea töitä, suunnitella häitä ja tehdä ennakkotehtäviä, mutta onnistuin viettämään useamman tunnin jumpaten ja opiskellen terveellisen ruokavalion perusteita kiinteytymisen ja lihaskunnon toivossa. Sen lisäksi imuroin, tein ruokaa, pyyhin pölyt ja join paljon kahvia. Sama on jatkunut jo pari kuukautta. 

Tarpeellisten tehtävien välttelyn ongelma on siinä, että stressiä aiheuttava to-do-list ei lyhene. Vaikka kuinka jumpan jälkeen olisi fyysisesti hyvä olo, suursiivouksen jälkeen raikasta ja monipuolisen ruoan jälkeen ihanan terve fiilis, lykätyt työtehtävät odottavat sen jälkeen. Mikä siinä onkin, ettei niitä silloinkaan tule tehtyä? Seuraavana päivänä sama toistuu. 

Tohtoritakuu-blogissa käsiteltiin prokrastinaatiota menestymisen pelkona. No jaa, kaipa se menee joillakin niinkin päin. Tätä kirjoittajaa vaivaa loppumaton epäonnistumisen pelko, joka ilmenee niin, etten edes yritä. Olen moneen kertaan ja avoimesti analysoinut itseäni ihmiseksi, jolla ei ole kilpailuhenkeä. Oikeasti se johtuu vain siitä, etten osaa hävitä. Jos häviän, hävettää. Jos en osaa, hävettää. Uuden opettelu hävettää, koska en osaa. Sinänsä hirmu hyvä ominaisuus leikkaajalle ja ohjaajalle. NOT.

Avopuoliso kannustaa käskemällä minua tekemään aikataulun ja noudattamaan sitä. Ai, enpäs tullutkaan ajatelleeksi… Olen joskus ollut ylpeä tunteikkuudestani, mielikuvituksestani ja ylitsevuotavasta empatiakyvystäni. Prokrastinaatio on ilmeisesti lähinnä tunneperäinen ongelma, joten eipä sen olemassaolo sinänsä ole yllätys. Muistan että harrastin sitä jo pienenä, kun äiti käski siivota huoneeni. Ei paljon kiinnostanut imuroida, joten järjestelin tuntitolkulla kirjoituspöydän vetolaatikoita. Tavaraa minulla on aina ollut paljon, ja niissähän riittää järjesteltävää: tuoksupyyhkäreitä, tarroja, meikkejä, kasetteja, muistivihkoja ja -lappuja. Ylin laatikko oli pari päivää tosi siisti.

Ai! Ja tajusin juuri että sitähän tässä nytkin tehdään! Siivotaan sitä työpöydän laatikkoa, kun pitäisi tehdä jotain tärkeämpää. Voi jee.

Mutta sen verran halusin vain kirjoittaa muistiin, että ehkä prokrastinaatio voisi olla verrattavissa päihderiippuvuuteen. Prokrastinaation kourissa sitä elää huonolla tavalla hetkessä. Millään muulla ole väliä kuin sillä, että saan tehdä juuri tätä mitä ”haluan” tehdä.